neljäs

Kolmelta aamulla on aina liian myöhäistä tai liian aikaista sille, mitä haluaisit tehdä (j-p sartre).

kolmas

Kun oli kova helle, jatkoin Eeva-Liisa Mannerin Kirjoitetun kiven lukemista. Vedin verhon alas ja istuin puisen sälekaihtimen takana, näin vain vähän valoa, tunsin kuinka polttavaa valo oli.


Mannerilla on runoteoksessaan 8 esseetä ajan taipumisesta. Aika on se, mitä ajattelemme ajan olevan. Pidän siitä raamatussa esitetystä ajatuksesta, että on aika sille ja tälle tuolle. Olla ajanmukainen, mitä se sitten on? En tiedä. Elää ajassa? En tiedä.

Ajalla on eräs nuoli, jonka suunta väistämätön. Nykyhetki on menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauspisteessä, mutta se on hetkessä ohi. Se ohittaa meidät.

Siitä kokemuksesta Manner kirjoittaa näin, ja tämä, tämä hänen kirjoittamansa oli kuin viileä tuuli helteessä, juuri sillä hetkellä kun se sivelee otsaa ja poskia, ja sitten taas häipyy:

”Mutta ei pidä katsoa käsikirjoitusta taaksepäin eikä eteenpäin, sanovat viisaat; mikä on takana, sitä ei enää ole; mikä on edessä, se ei ole vielä tullut. Pitää katsoa vain tätä hetkeä, joka vielä vihreänä ja eloisana, valoa taittaen, värisee puissa ja joka itse on valoa vain.

Mutta se ei värise, se värähti äsken, enkä nähnyt sitä, tämä hetki putoaa pois, se putoaa pois joka hetki enkä näe sen putoavan, kun näen sen, se on jo pudonnut. Näin käy kaikkien hetkien, menneiden, jotka eivät enää elä, tulevien, jotka eivät vielä elä. Nykyhetki on irtoamista, mutta sitä en näe.

Tämä osoittaa, että nykyhetken filosofia on mahdoton.”

(e-l manner/kirjoitettu kivi; esseitä ajan taipumisesta)

toinen

Tämä blogi on syntynyt runokokoelmaani varten tehtyjen kotisivujen sivutuotteena. Kotisivuillani kerrotaan kirjallisista projekteistani lähemmin, blogissa kirjoitan jatkossa muutakin.

Yhtenä tämän kesän hellepäivänä istuin verhojen sisällä, kuvittelin olevani näyttämömestari joka on ja toimii aina esiripun takana. Yleisö näkee esityksen, vain sen, ei näe näyttämömestarin silmin näytelmää.

Oli niin kuuma, että suljin ikkunatkin ettei kuuma ilma tunkeutuisi sisälle. Istuin hämärässä, varjoisassa huoneessa, en puhunut moneen päivään kuin itsekseni.

Eeva-Liisa Manner kirjoitti Andalusian helteessä näin:

"Tahtoisin riisua kengät jalastani ja kahlata syvässä ruohikossa, tuntea lämpimän maan ja viileän ruohon jalkapohjaani vasten. Istua ruohoon, koskettaa sitä, tuntea sen hauraan elämän, joka on puhjenneut maan tajuttomasta. Painaa poskeni ruohoon, unohtaa, nukkua, ympärillä unen fragmentit. Tahdoin, olen tahtonut; miksi en enää tahdo? Koska aistit tahtovat aina enemmän; lopulta tahtoisin itse olla ruoho.
   Siis valitsen olemassaolon tällä puolen, yksinäisyyden väistämättömän modaalisuuden, sangen abstraktisen olemassaolon, jossa en tahdo mitään muuta kuin olemassaoloa ilman mielenliikutuksia, itseäni ilman ehtoja. Vapauden kuilun."
(e-l manner, kirjoitettu kivi/motiivi numero 2 - eli idean palautuminen)

Luettuani sen, sain ideani takaisin eivätkä ajatukseni lepattaneet tiehensä kuin alati pakenevat perhoset.

eka

Kirjoitan siis olen. Tämä on koepostaus.