kahdestoista

Sain postia lukijalta, jossa hän kertoi vaikuttuneensa, erityisesti muutamista runoistani. Kiitin lukijaa ja kerroin, että sellaista tapahtuu minullekin, kun jokin tekstissä puhuttelee minua erityisellä tavalla. Uskon sanojen vapauttavaankin voimaan, silloin kun ne sitä ovat. Lukija kokee jotakin tavatonta, joskus jopa sellaista että se muuttaa lukijan maailman, tai ainakin avartaa sitä.

Omakustatamista en ollut harkinnut ennen, vaikka sitä ehdoteltiin jo vuosia sitten minulle runokokoelmani suhteen. Silloin omakustantaminen oli huomattavan kallista. Kokoelmani "Valkoinen kulkuri" oli ollut valmiiden töiden pinossa pitkään ja olin jo ajatellut etten sitä julkaisekaan, mutta kiinostuin sitten omakustanne mahdollisuudesta, koska BoD -julkaiseminen on helppoa, ja sopii hyvin tämäntyyppisille pieninmuotoisille kirjoille.
BoDin hankaluus on siinä, että se on myös verkkokirja (google-teoshaku). Sellainen verkkokirja joka on täysin vapaasti kaikkien luettavissa, josta on sellainen seuraus tekijälle että tekijä maksaa siitä, että tuottaa kirjallista materiaalia verkkoon. Ja mikäs siinä, jos niin haluaa rahansa käyttää, meneväthän ne moneen joutavampaankin.

Harkitsen yhä viisaan neuvonantajani neuvoa, novellikokoelmani suhteen. Pidän kuitenkin arvossa sitä, että tekstiä arvioi ulkopuolinenkin "taho", esimerkiksi kustantamon kustannustoimittaja. Hän on tärkeä henkilö kirjan kannalta. Runokokoelmani kulki pitkän matkan ja sain sen matkan aikana arvokkaita neuvoja.

yhdestoista

Laiskahkoa kirjoittamista tänne, muuten kirjoittaminen on edennyt ja työstettyäni novellejani, sain taas palautteen joka kehoitti vielä kertaalleen painimaan tekstieni kanssa. Se on viisas ja hyvä neuvo ihmiseltä jonka sanomisiin luotan.

Kirjoittaminen on tärkeätä, se jo yksistään antaa tekijälleen paljon. Olen tottunut kirjoittamaan useaan kertaan uudestaan, runokokoelmastani "Valkoinen kulkuri" on olemassa neljä versiota, ja lisäksi iso kasa julkaisematonta materiaalia. Omakustanne oli sen kohdalla ihan paikallaan, sanoi viisas neuvonantajani, ja kehoitti miettimään novellien kohdalla,että lähettäisin ne kustantamokierrokselle. Sitä mietitään sitten kun työ on tehty, en torjunut ajatusta. Teen kuitenkin ensin työni niin valmiiksi kuin suinkin, vaikka siihen menisi toinenkin vuosi.

kymmenes

Jokin muljahti mielessäni, kuuntelin sitä ja annoin sen puhua yhden yön. Aamulla se jatkoi kulkuaan, jätti minut rauhaan, takaisin siihen maailmaan jonne se kuuluukin. Sen valta on päättynyt tässä valtakunnassa. En katso sitä, näen sen läpi. Kuningas on alasti !

yhdeksäs

Syksy tuoksuu varhain aamulla. Se tuoksuu kylmälle. Olen pitänyt kuolevaa kädestä. Hänen kätensä kylmeni. Tunsin sen kämmenessäni. Kuoleman kylmän. Syksyn kylmyys on toisenlaista kylmyyttä. Kasvit lepäävät, ne vetäytyvät ja kääntyvät sisäänpäin, sinne missä on niiden sykkivä ja elävä sisin. Lehtivihreä vähenee, katoaa lehdistä, ja sen alta paljastuvat lehden muut värit. Puut eivät kuole, ne vain esittävät kuollutta ja odottavat, että valo ja lämpö palaavat.

kahdeksas

Luen uudestaan Claes Anderssonin kirjaa ”Luova mieli – kirjoittamisen vimma ja vastus”. Se on eräs niistä hyvistä teoksista joita kirjoittajille on kirjoitettu. On hyvä, että kirjoittamisesta puhutaan myös sellaisena taiteenlajina, ammattina ja työnä jota voi (ja pitääkin) opiskella ja harjoitella. Että kannattaa ottaa vastaan sekin mitä kokeneemmat kertovat, koska heiltä oppii hyödyllisiä asioita. Olen opiskellut ja saanut hyvin tarpeellista ohjausta kirjoittajana. Hyvä lähilukija, kuten opettajakin on, huomaa kirjoittajan luontumuksen. Kannustaa sitä kohti.


Sain kurpitsoja M:ltä ja laitoin ne uuniin: jauhelihaa ja juustokuorrutus päälle. Syödessäni luin Claes Andersson kirjaa. Sulaa Mozzarella juustoa valui suupielistä, pyyhin sen sormilla ja oli mentävä hakemaan käsipyyhepaperi kun en voinut kääntää sivua rasvaisilla sormillani.

Kirjoittamisessa on ahdistavatkin puolensa. Novellien työstämiseni etenee, mutta vaivalloisesti välillä. Tulee tukkoisia hetkiä, mutta ne menevät ohi. Joskus tartun johonkin kirjaan, kuten nyt tähän Anderssonin teokseen.

Siinä on luku ”Kenelle kirjoitan” jossa Andersson siteeraa Gunnar Ekelöfiä: ”Kirjoitan sille osalle itsessäni, jolla on osuutensa muissa”. Se on hyvin sanottu ja sisältää juuri sen viestin jonka tarvitsinkin.  Saan olla juuri se joka olen. Siten syntyy sisäisesti hyvä työskentelytila.

seitsemäs

Televisio on huoneen nurkassa. Lasisen mustan neliön pinta on pölyharson peittämä. Pölyhiukkaset taittavat auringonvaloa kun se liikkuu ja vaihtaa asentoaan. Auringonsäteet ovat kuin keltainen pölyn nauha huoneen halki. Televisiossa liikahtaa jokin, vaikka se ei ole auki. Oma käteni. Hetken tuntuu kuin katsoisi ulkopuolisena oman elämänsä sisään ja kaikki se mikä on ulkopuolellani, on myös sisälläni.


Elämän kipu tuntuu kehossa. Kun jäin yksin, oli syksy. Jokin hajosi ja meni rikki kahden ihmisen välissä ja jokainen päivä tuntui kuin olisi pyöritellyt lasinsiruja suussaan, samalla kun keho muuttui niin raskaaksi etten jaksanut nostaa edes juomalasia pöydältä.

Mutta kipu lakkasi kun laitoin levyn soimaan, Sibeliuksen viulukonserton, ja vain olin aloillani. Se siirtyi kauemmaksi, ja hengitykseni tasaantui. Kipu pakeni, oli kuin lievä jomotus vanhassa mustelmassa. Mutta sydän, se löi tasaisesti kuin pieni rumpu pussissaan. Kuuntelin sitä ja usein nukahdin sen tasaiseen rytmiin, siihen joka yhä pitää minut täällä.

kuudes

Kävelimme jokirannassa, on elokuu ja ilma on kuin lämmin liima joka peittää ihon. Mitä on tapahtunut? Elämmekö jo toisessa ilmastovyöhykkeessä, toisessa ajassa ? W istui ja odotti kun jonotin meille kahvit, siinä meni melkein puoli tuntia, mutta se ei haitannut häntä. Hän katseli ihmisiä jotka kulkivat yhteen suuntaan aivan samoin kuin kaupungin halki virtaava joki.


Kaksostytöt kulkivat käsi kädessä. He liikkuivat eteenpäin kuin olisivat tanssineet lämpimän ilman kanssa. Olivat kuin olisivat pudonneet tänne, keskellemme, joltain toiselta tähdeltä, maailmasta jonne kenelläkään toisella ei ollut pääsyä. He pysähtyivät hetkeksi ja katsoivat sinuun. He hymyilivät sinulle.

Tässä kaupungissa on kadunpätkä, jossa olen toisessa maailmassa, rinnakkaistodellisuudessa. Istuimme ja joimme kahvia juuri sillä kadulla, jossa jokin toinen todellisuus avaa ovensa. Ihmisten loputon virtaus jatkui loputtomasti. W kysyi: ”Minne he kaikki ovat oikein menossa?”. En minä vaan tiedä, sinä vastasit ja lattekuppiin vaahdotettu maito teki uusia pyörteitä kahvin pinnalle. Sinä ajattelit rinnakkaismaailmaasi, ja niitä kahta tyttöä jotka vaikuttivat lentävän ilmassa, niin kevyitä olivat heidän askeleensa.

Se on tämä kadunpätkä, sinä sanoit äkkiä ääneen, täällä aika muuttuu. Se alkaa tuolta, tuosta risteyksestä, kun kävelen sen yli minusta tuntuu kuin astuisin toiseen aikaan ja aivan toiseen paikkaan. Toiseen todellisuuteen. Jään siksi usein tähän kahvilaan istumaan. Ajat ja paikat muuttuvat, ne ovat joka kerta vähän toisenlaisia. Nousen ja kävelen takaisin teiden risteykseen, ja tulen takaisin, ja se toinen todellisuus, se jää tänne. Tähän paikkaan. Tälle kadunpätkälle.

Kun palaan kotiin, kaikki on hieman toisin, aivan kuin olisin itse toisessa asennossa.

viides

Käänsin sivua seinäallakassani, otin tiskiharjan käteeni ja tiskasin. Kaikki likaiset astiat. Itketti. Jokin ikävä painoi, se jota jokainen ihminen potee, aina joskus. Sitä ei voi lääkitä. Sen kanssa voi vain opetella elämään, sanoi isoisä.

neljäs

Kolmelta aamulla on aina liian myöhäistä tai liian aikaista sille, mitä haluaisit tehdä (j-p sartre).

kolmas

Kun oli kova helle, jatkoin Eeva-Liisa Mannerin Kirjoitetun kiven lukemista. Vedin verhon alas ja istuin puisen sälekaihtimen takana, näin vain vähän valoa, tunsin kuinka polttavaa valo oli.


Mannerilla on runoteoksessaan 8 esseetä ajan taipumisesta. Aika on se, mitä ajattelemme ajan olevan. Pidän siitä raamatussa esitetystä ajatuksesta, että on aika sille ja tälle tuolle. Olla ajanmukainen, mitä se sitten on? En tiedä. Elää ajassa? En tiedä.

Ajalla on eräs nuoli, jonka suunta väistämätön. Nykyhetki on menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauspisteessä, mutta se on hetkessä ohi. Se ohittaa meidät.

Siitä kokemuksesta Manner kirjoittaa näin, ja tämä, tämä hänen kirjoittamansa oli kuin viileä tuuli helteessä, juuri sillä hetkellä kun se sivelee otsaa ja poskia, ja sitten taas häipyy:

”Mutta ei pidä katsoa käsikirjoitusta taaksepäin eikä eteenpäin, sanovat viisaat; mikä on takana, sitä ei enää ole; mikä on edessä, se ei ole vielä tullut. Pitää katsoa vain tätä hetkeä, joka vielä vihreänä ja eloisana, valoa taittaen, värisee puissa ja joka itse on valoa vain.

Mutta se ei värise, se värähti äsken, enkä nähnyt sitä, tämä hetki putoaa pois, se putoaa pois joka hetki enkä näe sen putoavan, kun näen sen, se on jo pudonnut. Näin käy kaikkien hetkien, menneiden, jotka eivät enää elä, tulevien, jotka eivät vielä elä. Nykyhetki on irtoamista, mutta sitä en näe.

Tämä osoittaa, että nykyhetken filosofia on mahdoton.”

(e-l manner/kirjoitettu kivi; esseitä ajan taipumisesta)

toinen

Tämä blogi on syntynyt runokokoelmaani varten tehtyjen kotisivujen sivutuotteena. Kotisivuillani kerrotaan kirjallisista projekteistani lähemmin, blogissa kirjoitan jatkossa muutakin.

Yhtenä tämän kesän hellepäivänä istuin verhojen sisällä, kuvittelin olevani näyttämömestari joka on ja toimii aina esiripun takana. Yleisö näkee esityksen, vain sen, ei näe näyttämömestarin silmin näytelmää.

Oli niin kuuma, että suljin ikkunatkin ettei kuuma ilma tunkeutuisi sisälle. Istuin hämärässä, varjoisassa huoneessa, en puhunut moneen päivään kuin itsekseni.

Eeva-Liisa Manner kirjoitti Andalusian helteessä näin:

"Tahtoisin riisua kengät jalastani ja kahlata syvässä ruohikossa, tuntea lämpimän maan ja viileän ruohon jalkapohjaani vasten. Istua ruohoon, koskettaa sitä, tuntea sen hauraan elämän, joka on puhjenneut maan tajuttomasta. Painaa poskeni ruohoon, unohtaa, nukkua, ympärillä unen fragmentit. Tahdoin, olen tahtonut; miksi en enää tahdo? Koska aistit tahtovat aina enemmän; lopulta tahtoisin itse olla ruoho.
   Siis valitsen olemassaolon tällä puolen, yksinäisyyden väistämättömän modaalisuuden, sangen abstraktisen olemassaolon, jossa en tahdo mitään muuta kuin olemassaoloa ilman mielenliikutuksia, itseäni ilman ehtoja. Vapauden kuilun."
(e-l manner, kirjoitettu kivi/motiivi numero 2 - eli idean palautuminen)

Luettuani sen, sain ideani takaisin eivätkä ajatukseni lepattaneet tiehensä kuin alati pakenevat perhoset.

eka

Kirjoitan siis olen. Tämä on koepostaus.