Kun oli kova helle, jatkoin Eeva-Liisa Mannerin Kirjoitetun kiven lukemista. Vedin verhon alas ja istuin puisen sälekaihtimen takana, näin vain vähän valoa, tunsin kuinka polttavaa valo oli.
Mannerilla on runoteoksessaan 8 esseetä ajan taipumisesta. Aika on se, mitä ajattelemme ajan olevan. Pidän siitä raamatussa esitetystä ajatuksesta, että on aika sille ja tälle tuolle. Olla ajanmukainen, mitä se sitten on? En tiedä. Elää ajassa? En tiedä.
Ajalla on eräs nuoli, jonka suunta väistämätön. Nykyhetki on menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauspisteessä, mutta se on hetkessä ohi. Se ohittaa meidät.
Siitä kokemuksesta Manner kirjoittaa näin, ja tämä, tämä hänen kirjoittamansa oli kuin viileä tuuli helteessä, juuri sillä hetkellä kun se sivelee otsaa ja poskia, ja sitten taas häipyy:
”Mutta ei pidä katsoa käsikirjoitusta taaksepäin eikä eteenpäin, sanovat viisaat; mikä on takana, sitä ei enää ole; mikä on edessä, se ei ole vielä tullut. Pitää katsoa vain tätä hetkeä, joka vielä vihreänä ja eloisana, valoa taittaen, värisee puissa ja joka itse on valoa vain.
Mutta se ei värise, se värähti äsken, enkä nähnyt sitä, tämä hetki putoaa pois, se putoaa pois joka hetki enkä näe sen putoavan, kun näen sen, se on jo pudonnut. Näin käy kaikkien hetkien, menneiden, jotka eivät enää elä, tulevien, jotka eivät vielä elä. Nykyhetki on irtoamista, mutta sitä en näe.
Tämä osoittaa, että nykyhetken filosofia on mahdoton.”
(e-l manner/kirjoitettu kivi; esseitä ajan taipumisesta)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti