Kävelimme jokirannassa, on elokuu ja ilma on kuin lämmin liima joka peittää ihon. Mitä on tapahtunut? Elämmekö jo toisessa ilmastovyöhykkeessä, toisessa ajassa ? W istui ja odotti kun jonotin meille kahvit, siinä meni melkein puoli tuntia, mutta se ei haitannut häntä. Hän katseli ihmisiä jotka kulkivat yhteen suuntaan aivan samoin kuin kaupungin halki virtaava joki.
Kaksostytöt kulkivat käsi kädessä. He liikkuivat eteenpäin kuin olisivat tanssineet lämpimän ilman kanssa. Olivat kuin olisivat pudonneet tänne, keskellemme, joltain toiselta tähdeltä, maailmasta jonne kenelläkään toisella ei ollut pääsyä. He pysähtyivät hetkeksi ja katsoivat sinuun. He hymyilivät sinulle.
Tässä kaupungissa on kadunpätkä, jossa olen toisessa maailmassa, rinnakkaistodellisuudessa. Istuimme ja joimme kahvia juuri sillä kadulla, jossa jokin toinen todellisuus avaa ovensa. Ihmisten loputon virtaus jatkui loputtomasti. W kysyi: ”Minne he kaikki ovat oikein menossa?”. En minä vaan tiedä, sinä vastasit ja lattekuppiin vaahdotettu maito teki uusia pyörteitä kahvin pinnalle. Sinä ajattelit rinnakkaismaailmaasi, ja niitä kahta tyttöä jotka vaikuttivat lentävän ilmassa, niin kevyitä olivat heidän askeleensa.
Se on tämä kadunpätkä, sinä sanoit äkkiä ääneen, täällä aika muuttuu. Se alkaa tuolta, tuosta risteyksestä, kun kävelen sen yli minusta tuntuu kuin astuisin toiseen aikaan ja aivan toiseen paikkaan. Toiseen todellisuuteen. Jään siksi usein tähän kahvilaan istumaan. Ajat ja paikat muuttuvat, ne ovat joka kerta vähän toisenlaisia. Nousen ja kävelen takaisin teiden risteykseen, ja tulen takaisin, ja se toinen todellisuus, se jää tänne. Tähän paikkaan. Tälle kadunpätkälle.
Kun palaan kotiin, kaikki on hieman toisin, aivan kuin olisin itse toisessa asennossa.
