seitsemäs

Televisio on huoneen nurkassa. Lasisen mustan neliön pinta on pölyharson peittämä. Pölyhiukkaset taittavat auringonvaloa kun se liikkuu ja vaihtaa asentoaan. Auringonsäteet ovat kuin keltainen pölyn nauha huoneen halki. Televisiossa liikahtaa jokin, vaikka se ei ole auki. Oma käteni. Hetken tuntuu kuin katsoisi ulkopuolisena oman elämänsä sisään ja kaikki se mikä on ulkopuolellani, on myös sisälläni.


Elämän kipu tuntuu kehossa. Kun jäin yksin, oli syksy. Jokin hajosi ja meni rikki kahden ihmisen välissä ja jokainen päivä tuntui kuin olisi pyöritellyt lasinsiruja suussaan, samalla kun keho muuttui niin raskaaksi etten jaksanut nostaa edes juomalasia pöydältä.

Mutta kipu lakkasi kun laitoin levyn soimaan, Sibeliuksen viulukonserton, ja vain olin aloillani. Se siirtyi kauemmaksi, ja hengitykseni tasaantui. Kipu pakeni, oli kuin lievä jomotus vanhassa mustelmassa. Mutta sydän, se löi tasaisesti kuin pieni rumpu pussissaan. Kuuntelin sitä ja usein nukahdin sen tasaiseen rytmiin, siihen joka yhä pitää minut täällä.